Englanti ei enää riitä – Suomi tarvitsee kansallisen kielistrategian

Suomalainen kielikoulutus oli vuosikymmenten ajan yksi maamme suurimmista menestystarinoista. Se rakensi pienen pohjoisen kansakunnan, jonka edustajat neuvottelivat sujuvasti EU-pöydissä, tekivät kauppaa Keski-Euroopassa ja ymmärsivät ympäröivän maailman kulttuurisia ja geopoliittisia vivahteita.

Nyt tämä sivistyspääoma on murenemassa silmiemme edessä. Maamme kielivaranto yksipuolistuu ennätysvauhtia, ja seuraukset yhteiskunnan kokonaisturvallisuudelle, taloudelle ja kansainväliselle suorituskyvylle ovat hälyttäviä.

Kehityksen juuret ulottuvat peruskouluun. Vaikka varhennetun kielenopetuksen uudistuksella tavoiteltiin kielivalintojen monipuolistamista, lopputulos on ollut päinvastainen: lähes 91 prosenttia peruskoululaisista opiskelee ensimmäisenä vieraana kielenä eli A1-kielenä englantia. Muut kielet ovat muuttuneet marginaalisiksi harvinaisuuksiksi. Esimerkiksi espanjaa opiskelee ensimmäisenä kielenä alle neljäsataa ekaluokkalaista koko maassa. Vielä synkemmäksi kuva muuttuu valinnaisten kielten kohdalla. Alakoulun valinnaisen A2-kielen opiskelu on pudonnut 1990-luvun lopun yli 40 prosentista nykyiseen noin 25 prosenttiin, ja saksaa tai ranskaa valitsevien määrät ovat romahtaneet. Yläkoulun B2-kielten opetusta järjestetään enää neljäsosassa kouluista, ja sen piiriin pääsee vaivainen 8,5 prosenttia ikäluokasta. Ylioppilastutkinnossa pitkän saksan ja ranskan kirjoittajamäärät ovat enemmän kuin puolittuneet jokaisella vuosikymmenellä.

”Hiljainen konflikti” koulutuspolitiikan ytimessä

Kielivarantomme surkastuminen ei johdu oppilaiden tai perheiden haluttomuudesta oppia. Tutkimukset osoittavat toistuvasti, että nuoret ymmärtävät monipuolisen kielitaidon arvon ja haluavat oppia kieliä laajentaakseen maailmankuvaansa. Syy piilee julkisen ohjausjärjestelmän vakavassa valuviassa – ”hiljaisessa konfliktissa” hallinnon, kuntatalouden ja yhteiskunnan todellisten tarpeiden välillä.

Valtioneuvosto, perusopetuslaki ja opetussuunnitelmien perusteet tavoittelevat paperilla laaja-alaista sivistystä, monikielisyyttä ja kielellistä tasa-arvoa. Käytännössä päätöksenteko on kuitenkin siirretty kunnille, jotka kamppailevat tiukentuneen talouden kurimuksessa. Koska muille kuin ensimmäiselle kielelle ei ole laissa järjestämisvelvoitetta, kunnat leikkaavat kielitarjonnasta ensimmäisenä. Ryhmäkokorajojen nostaminen ja yläkoulun valinnaisaineiden kestämätön kilpailuasetelma karsivat kieliryhmät pois, ennen kuin ne ehtivät edes alkaa.

Tämä hallinnollinen ratkaisu luo syvää alueellista ja sosiaalista eriarvoisuutta. Tällä hetkellä ranskaa voi opiskella 42 prosentissa Uudenmaan peruskouluista, kun taas Lapissa vastaava luku on vaivaiset 7 prosenttia. Koulutusjärjestelmämme asettaa lapset eriarvoiseen asemaan sen mukaan, missä kunnassa he käyvät koulupolkunsa.

Kielellinen huoltovarmuus ja tekoälyn rajat

Miksi tämä on kansallinen hätätila? Kyse on paljon enemmästä kuin pelkästä kieliaineksen opetuksesta – nimittäin yhteiskunnan kokonaisturvallisuudesta ja kielellisestä huoltovarmuudesta. Geopoliittisessa murroksessa, kriiseissä ja informaatiosodankäynnissä luotettavaa tiedonhankintaa ja diplomaattista analyysia ei voida jättää tekoälyn tai englanninkielisten käännösten varaan. Tekoäly voi kääntää sanoja, mutta ihminen ymmärtää kulttuurisen kontekstin, historian, politiikan ja rivien väliin kätketyt sävyt.

Tiedon huoltovarmuus edellyttää, että maassamme on asiantuntijoita, jotka hallitsevat suoraan useita eri kieliä. Yksipuolinen kielitaito maksaa meille jo nyt kalliisti kansainvälisessä päätöksenteossa. Suomalaisia rekrytoidaan EU-tehtäviin tällä hetkellä puolet vähemmän kuin maakiintiömme edellyttäisi. Syynä on nimenomaan muiden kielten kuin englannin puute.

Ongelma heijastuu vientiteollisuuteemmekin: suomalainen tuote ei käy kaupaksi pelkällä englanninkielisellä myyntipuheella, sillä luottamus ja syvät kumppanuudet rakennetaan aina asiakkaan omalla kielellä.

Samaan aikaan monikielisyysstrategian on tunnistettava oman äidinkielen keskeinen merkitys. Vahva oman äidinkielen tai kotikielen hallinta luo pohjan kaikelle oppimiselle, kielelliselle identiteetille ja uusien vieraiden kielten joustavalle omaksumiselle.

Ratkaisun aika on nyt

Peruskoulussa alkanut kriisi on laajentunut korkeakoulutukseen. Hakijamäärät yliopistojen kielten koulutusohjelmiin ovat pienentyneet, oppiaineita supistetaan ja kielialan korkein asiantuntijuus – opettajat, tutkijat, kääntäjät ja diplomaatit – uhkaa kadota Suomesta kokonaan. Tilanteen korjaaminen vaatii rohkeita ja sitovia valtakunnallisia päätöksiä.

Suomen kieltenopettajien liitto SUKOL ry esittää seuraavia ratkaisuja:

Valtakunnallinen vieraiden kielten strategia ja monikielisyysstrategia: Suomeen on luotava viipymättä strateginen ohjelma, joka ulottuu varhaiskasvatuksesta peruskouluun, toiselle asteelle ja korkeakoulutukseen. Strategian tulee purkaa hallinnollinen normiviidakko ja turvata kielellinen huoltovarmuus asiantuntijatiedon pohjalta.

Peruskoulun tuntijaon ja järjestämisvelvoitteen uudistaminen: Kuntakohtaisesta hajanaisuudesta on siirryttävä valtakunnallisesti sitovaan malliin. Tavoitteeksi on asetettava, että jokainen peruskoululainen opiskelee kansallisten kielten lisäksi kahta vierasta kieltä lähiopetuksena (A1- ja A2-kieli). Tämä on toteutettavissa kustannustehokkaasti nykyisen tuntijaon puitteissa. B2-kielet on sisällytettävä taito- ja taideaineisiin, ja niitä on systemaattisesti tarjottava valittaviksi.

Kielipolkujen turvaaminen: Ryhmäkokorajoja on kohtuullistettava ja kielten valinnaisuusjärjestelyjä selkeytettävä niin, että alakoulussa aloitettu kielipolku kantaa katkeamattomana läpi koko koulutusjärjestelmän.

Monipuolinen kielitaito ei ole vain yksilön valinta – se on Suomen tulevaisuuden, elinkeinoelämän ja turvallisuuden kiistaton elinehto. Meillä ei ole varaa katsoa vierestä, kun maamme kielivaranto murenee. Nyt on aika toimia.

SUKOLin ja SARAVEn yhteiset hallitusohjelmatavoitteet 2027–2031