Kun kaikkien koulusta tuli ei kenenkään koulu 

Olen saanut jälleen tutustua kahden vuoden ajan suomalaiseen yhtenäiseen peruskouluun erityisopettajan tehtävästä käsin. Olen päässyt osaksi sekä pienten alakoululaisten arkea että yläkoululaisten arkea. Sisältä näkee paremmin, ja päällimmäisenä ajatuksena on tällä hetkellä hätääntynyt huudahdus: ”Eihän tämä näin voi mennä?”

Tai voidaanhan toki jatkaa alisuoriutuvan, huonosti johdetun, realiteeteista irtautuneen ja laaduttomasti toimivan järjestelmän ylläpitoa ja samalla katsoa kuinka eräs lippulaivamme uppoaa tasaisen varmasti. Suunta on ollut selvillä pitkään. Ei se toki kokonaan uppoa, ja yksilötasolla esimerkiksi monet opettajat tekevät koulussa paljon hyvää työtä, mutta yksi suomalaisen menestyksen peruspilari rapautuu pahasti. Tämä tieto ei liene kenellekään enää uutta. Samalla rapautuu valitettavasti paljon hyvinvointia, sivistystä ja tulevaisuutta sellaisena kuin sen olemme tottuneet Suomessa näkemään. Osaaminen ja hyvä koulutus on ollut valttimme, kun työntekijöitä on etsitty osaamista vaativiin tehtäviin. Osaamistason laskiessa osaajat on haettava muualta ja osaaminen siirtyy muualle. Suomessakaan ei voi enää luottaa edes siihen, että kaikki osaavat kirjoittaa ja laskea kunnolla.

Eriarvoisuus ei ole vähentynyt – itse asiassa se on Suomessa lisääntynyt tasaisen varmasti, ja osaamiserot ovat kasvaneet vanhempien sosioekonomisen aseman mukaan. Eikä se vähene sillä, että suljemme silmämme ihmisten erilaisilta tarpeilta. On hyväksyttävä, että opetusta pitää järjestää eri tavoin ja eritasoisissa ryhmissä ja kaikille on turvattava laadukas opetus ja työrauha. Opetusta on saatava nykyistä huomattavasti enemmän myös sellaisten oppilaiden, jotka kulkevat vaivattomasti mukana. Tässä suuressa unohdetussa ryhmässä on paljon potentiaalia, josta kenelläkään ei tunnu olevan aikaa huolehtia ja joille annetun opetuksen laatu ei kiinnosta.

Koulun fokus on hukassa ja vaikuttaa siltä, että koululle on sysätty suuressa määrin toimimattoman sosiaali -ja terveyspuolen tehtäviä. Tätä kuulee inkluusioksikin kutsuttavan, mutta koulu ei voi mielestäni vastata perhetyöstä, terapiasta, sosiaalityöstä ja mielenterveyden hoidosta inkluusion nimissä. Vaikka tähän olisi ylimaallisia kykyjä, se on poissa varsinaisesta laadukkaasta opetuksen järjestämisestä ja sen varmistamisesta, että jokaisella luokka-asteella opitaan vaadittavat asiat, opetellaan oppimaan, kohdataan oppilaat ja luotsataan heitä ikätason mukaisesti. Vaatimustasoa ei voi jatkuvasti laskea, ja seon mielestäni jopa alentava odotusarvo tulevien sukupolvien kykyjä kohtaan. Näinhän tässä on vuosikymmen jo tapahtunut.

Nykyisin kouluille haudataan ongelmat, joita hoidetaan näennäisesti ja varsin tehottomasti. Ongelmia siirretään eteenpäin laastariratkaisuilla moniammatillisessa työskentelyssä. Moniammatillinen työskentely on usein sitä, että todetaan jo tiedetyt asiat mutta apu jää liian ohueksi. Asioita ei uskalleta kriisiyttää ja juurisyihin pureutua. Myös resurssit ovat usein näennäiset ja työtavat tehottomat. Pääasiallisena työkaluna on varmistaa, että lapsi ja nuori kulkee systeemissä eteenpäin, vaikka todella olemattomin tiedoin ja taidoin. Tehdään opinnoista paketteja, joilla voidaan kuitata koko vuoden opinnot (totaalinen alisuorittaminen), tehdään yhdessä asioita, jotka olisi pitänyt oppia tekemään itsenäisesti jo vuosia sitten (alisuorittaminen), tulkitaan asiat parhain päin, vaikka tulokset ja osaaminen näyttää muuta (alisuorittaminen ja aliarviointi), kannatellaan oppilasta siten, että hänet saadaan kulkemaan vuosiluokalta toiselle ilman, että hänen omat jalkansa kannattelisivat itseään. Keksitään pohjattomasti erilaisia joustavia järjestelyitä.

Kannattelu vie kaikilta voimia ja opettajalta yleensä suuren osan muuhun työhön tarkoitetusta ajasta ja voimista. Monelta opettajalta ihan kaikki voimat. Koko luokan vaatimustaso ja normi siitä, mikä on hyvää tekemistä, osaamista ja olemista, laskee. Laatu laskee. Riistämme samalla väärin kannatellulta ihmiseltä oikeuden oppia elämässään yhteiskunnan vaikuttavana jäsenenä toimimiseen tarvittavia taitoja. Kannattelu ilman integriteettiin ja vastuun oppimiseen tähtäävää suunnitelmaa ja oikeutta vastata oikeasti omista teoista aikuisten keskellä on järkyttävä karhunpalvelus lapselle itselleen. Tämä on karhunpalvelus myös yhteiskunnallemme.

Juurisyihin ei ole pureuduttu tai uskallettu pureutua missään vaiheessa. Tämän seurauksena nuori on yläasteella osaamatta perusasioita ja hänellä on ihan varmasti tästä paha olo, joka lisääntyy todellisuuden lävähtäessä päin näköä. Mielenterveyden ongelmat eivät ainakaan vähene. Kannattelu ja kottikärryillä kuljettaminen jatkuu yläkoulussa. Matematiikkaa toisen luokan tasoisesti osaava ja sanoja virheellisesti kirjoittava oppilas jatkaa toiselle asteelle ja tästä eteenpäin. Ja kyse ei ole suurimmassa osassa tapauksia siitä, etteikö hän näitä taitoja olisi voinut paremmin oppia toisenlaisessa systeemissä.

Osaamistasomme perusasioissa laskee jatkuvasti. Lapset ja nuoret voivat huonosti, mutta heitä ei ole missään vaiheessa pysäytetty ja opetettu oppimaan, näytetty, miten omilla tekemisillä on yhteys asioiden saavuttamiseen, hyvinvointiin ja oman itsensä ja oman yhteiskunnallisen osallisuuden löytymiseen. Paljon puhutaan curling­vanhemmuudesta. Olemme luoneet Curling-koulujärjestelmän.

Numero 4 ei ole liiemmin käytössä, vaan numero 5 leivotaan todistukseen erilaisilla tempuilla ja järjestelyillä. Luokalle ei jätetä, vaikka se olisi kaiken tiedon mukainen ratkaisu. Tästä voi tulla liian paha mieli ja pettymys. Tosin tämän pettymyksen käsittely voisi olla juuri se avain, jota lapsi tai nuori oman elämänsä kanssa olisi kaivannut. Ehtojen suorittaminen kesäkuussa voi olla niin pelottavaa, ettei sitä voi tehdä, vaikka tässä olisi paikka perhetyölle ja psykologille käsitellä asioita. Erityisluokalle ei siirretä, jos siitä tulee paha mieli, ja niitä ei sitäpaitsi enää edes ole riittävästi tai niiden laatu on sellaista, että niitä ei voi suositella. Laatu on tullut sellaiseksi, koska mitään muuta paikkaa ei ole tarjota, vaikka lapsi tai nuori olisi koulussa lähinnä päivähoidossa ja kaipaisi koulunkäynnin tukea aivan muualla kuin tavallisen koulun erityisluokassa. Väkivaltaa kutsutaan vähättelevästi kiusaamiseksi.

Kouluja ei johdeta siten, että kulttuurisesti niissä tavoiteltaisiin hyviä tuloksia ja laatua, jotka puolestaan luovat onnistumista ja hyvinvointia kaikille. Miten voidaan odottaa hyviä tuloksia, ellei niiden tekeminen ole koulun johtamisen keskiössä? Koulujen johtajat tarvitsevat lisää koulutusta, ja olisi ehkä syytä miettiä koulujen johtamisen anatomiaa uusiksi. En ole kuullut kahden vuoden aikana kertaakaan pohdintaa siitä, miten koulumme yleistä osaamisen tasoa saataisiin nostettua ja mitä se vaatisi.

Osaamisen arviointi ei ole systemaattista. Jos esimerkiksi FUNA-arviointivälinettä käytetään, sen tuloksia ei hyödynnetä siihen, että seurattaisiin oman koulun tai koko kunnan koulujen osaamistason kehittymistä luokka-asteittain. Vallalla vaikuttaa olevan oletus, että jos huonosta osaamisesta koulutasolla puhutaan, se lisää eriarvoisuutta ja ihmiset voivat lähteä eri kouluun. Paradoksaalisesti eriarvoisuus on lisääntynyt hurjasti juuri, koska osaamisen tason tärkeydestä ei ole puhuttu ja koulujen ydintehtävien johtaminen on laiminlyöty. Mikäli laadusta ja tavoitteista ei puhuta ja niitä ei arvioida, ne eivät toteudu. Koulutuksen tulisi olla avointa ja läpinäkyvää.

Hyvät opettajat ovat kullan arvoisia, ja heidän ammattitaitoonsa ja kehittymiseensä olisi satsattava. Opettajien tulisi myös saada palautetta siitä, miten he tekevät työtään. Huolimatta siitä, että on paljon hyviä opettajia, lapsia ja nuoria opettaa suuri määrä erilaisia sijaisia. Huonolla tuurilla lapsen tai nuoren kouluvuosi täyttyy vaihtuvista sijaisista, joilla ei ole ehkä mitään koulutusta tai edes hyviä valmiuksia hoitaa tehtävää. Tässä voi mennä pahimmillaan koko vuosi hukkaan. Miten voi olla mahdollista, että kouluorganisaatio ei ole pystynyt varautumaan tähän asiaan? Kyse ei ole rahasta vaan perusasioiden organisoimisesta. Pysyvät sijaispankit ja isoilla kouluilla vakituinen palkattu sijaisopettaja, jolle riittää varmasti töitä jokaisena päivänä. On monia tapoja hoitaa kriittinen tekijä kuntoon, mikäli tahtoa riittää.

Erityisopettajanakin haluaisin hoitaa työni kunnolla. Meillä on tietoa siitä, miten onnistumisia tehdään yhdessä vaikeissakin tilanteissa. Kunnioitan koulutusta niin paljon, että sen sekoilu, jäsentymättömyys, tyhjät lupaukset ja ala-arvoinen laadun heikkeneminen ja kuntatason todellisuudesta irti oleva byrokratiajohtaminen harmittaa minua. Kouluissa työskentelevien palkat maksetaan verovaroista, joiden määrä vähenee sitä mukaa, kun Suomi kurjistuu. Kouluillakin pitäisi olla palvelulupaus, johon pitäisi sitoutua siten, että lupauksista tehdään yksinkertaisia laadullisia tavoitteita ja niiden toteuttaminen mahdollistetaan. Kelpaisiko vaikka perustaitojen nostaminen hyvälle tasolle, jotta jokaisella olisi tulevaisuudessa paremmat valmiudet? Hienot ideat siitä, että nostetaan suomen korkeasti koulutettujen määrää, näyttäytyvät hassuina siinä valossa, jossa laadusta ei kanneta huolta. Voit olla korkeastikin koulutettu, mutta osaamisen taso laskee vuosi vuodelta. Kuka haluaa hataran osaamistason ihmisen töihin, vaikka olisi millainen tutkintopaperi kädessä?

Koulut ovat elämää varten. Mikäli emme pysty opettamaan kouluissa perustaitoja lähikehityksen vyöhykkeellä ja sitä, että ihminen tarvitsee kurinalaisuutta, ponnistelua, ongelmanratkaisua, epäonnistumista ja taitotason rakentamista, miten ihminen voi ymmärtää nämä asiat työelämässä? On vaikea nähdä, että luotu Curling­-koulutusjärjestelmä olisi hyvinvoinnin perusta.

Kirjoittaja: Anna-Stiina Henttinen 

Anna-Stiina Henttinen on KM, erityisluokanopettaja, Certified business coach, NLP practitioner, johtamisen ja muutoksen johtamisen konsultti.